Progressiivisen metallin alku ja nousu
Progressiivisen metallin pohja luotiin 1960-1970-lukujen taitteessa. Yhtyeet kuten Procol Harum ja Deep Purple toivat hard rockiinsa vaikutteita klassisesta musiikista ja käyttivät kosketinsoittimia kitaroiden lisäksi. Toisaalta progressiivista rockia soittavat yhtyeet, kuten Rush, King Crimson ja Uriah Heep alkoivat ottaa musiikkiinsa mukaan hard rock-vaikutteita. Omaksi ge
nreksekseen progressiivinen metalli kehittyi kuitenkin vasta 1980-luvulla. Queensrÿche, Savatage, Crimson Glory ja Dream Theater alkoivat käyttää aikaisemman vuosikymmenen vaikutteita musiikissa, lähinnä monimutkaisia rakenteita ja epäkonventionaalisia instrumettivalintoja. Verrattuna kuitenkin progressiiviseen rockiin, progressiivinen metalli oli kuitenkin nopeampaa, teknisempää ja kitaroissa oli huomattavasti enemmän säröä.
Monet progressivisen metallin tunnetut nimet aloittivat jo 1980-luvun loppupuolella, mutta yhtyeet joutuivat odottamaan kaupallista läpimurtoaan 1990-luvun alkuun. Queensrÿche tosin julkaisi genren merkkipaaluna pidetyn “Operation: Mindcrime” levynsä jo vuonna 1988. Levy myi hyvin ja kriitikot ylistivät sitä estoitta. Queensrÿchen tyyli on hieman melodisempaa ja perinteisempään heavy metalliin kallellaolevaa kuin monien muiden progressiivista metallia soittavien bändien. Yhtye olikin tyylilajin kaupallisesti suosituin yhtye ja suosionsa huipulla saavutti jopa Billboardin top10 singlen Silent Lucidity kappalellaan vuonna 1991.
Dream Theater on monelle lähes synonyymi progressiivisen metallin kanssa. Yhtye vei tyylilajia huomattavasti teknisempään suuntaan. Hyvin monimutkaiset ja pitkät kappaleet jotka esittelivät bändin soittajien huikeaa virtuositeettiä olivat ja ovat yhtyeen tavaramerkki. Yhtye saavutti jopa hieman valtavirtasuosiota “Images and Words” levyllä julkaistulla “Pull Me Under” -kappaleella, jota soitettiin MTV:llä vaikka kappaleen pituus on kahdeksan minuuttia.
Crimson Glory taas esitti taas hieman enemmän jotain mitä voidaan kuvailla osuvan Queensrÿchen ja Dream Theaterin välimaastoon. Bändi käytti tuplakitaroita jotka soittivat harmonioita ja laulaja Midnightin huikeaa äänialaa ylärekisterissä hyväkseen luodakseen omanlaisensa progressiivisen metallin tyylin. Yhtye on toiminut suurena vaikuttajana monille nuoremmille metallibändeille, esimerkiksi Rhapsody of Fire (debyyttialbumillaan vielä nimellä Rhapsody) on kertonut Crimson Gloryn musiikin toimineen heille suurine vaikutteena.
Myöhemmät ajat ja genren laajeneminen
1990-luvun alkupuolella ja puolivälissä progressiivinen metalli putosi pois siitä vähästäkin valtavirtasuosiosta, mitä se oli nauttinut. Tyylilaji palasi undergroundiin ja alkoi kehittyä hyvinkin erilaisiin suuntiin. Sinfoninen ja klassinen musiikki antoi tyylilajille paljon vaikutteita ja yhtyeet kuten Symphony X, Shadow Gallery ja EX Libris ottivatkin musiikkiinsa paljon juuri klassisesta musiikista. Ayreon lo
i jonkinlaisen rock-oopperan ja progressivisen metallin sekä rockin hybridin. Pain of Salvation yhdisteli progressivista rockia ja metallia, sekä toi Be-levyllään mukaan myös kansanmusiikkielementit.
Bändit kuten Opeth, Meshuggah ja Between the Buried and Me yhdistivät death metallin ja fuusiojazzin, tosin jokainen hyvin eritavalla. Meshuggahin musiikkia oli rytmisesti monimutkainen polyrytminen metalli, jota soitetaan alas viritetyillä kitaroilla voimakkaasti särötettynä. Tyylisuunta sai myöhemmin nimen djent, nimi tulee juurikin voimakkaasti särötetyn alas viritetyn kitaran äänestä kun sitä soitetaan käyttäen palm mute tekniikkaa. Djent tyyliä on sittemmin kehitetty eteenpäin ja yhtyeet kuten Tesseract, Periphery ja Animals as Leaders ovat tunnetuimpia tyylilajin edustajia.
Nykypäivänä progressiivinen metalli elää eräänlaista uudelleentuloa, syynä tähän voidaan pitää “tilukitaran” eli nopeasti soitettujen virtuositeettia vaativien kitarasoolojen suosion nousu. Perinteisesti progressiivisen metallin kitaristit ovat olleet teknisesti erittäin taitavia, ja he ovatkin soittaneet näitä “tilusooloja” myös silloinkin kun se ei ole ollut muodikasta.